Tehtävässä on tarkoitus tehdä maalaus (tai kollaasi, piirustus, valokuva) tekstilainauksen kuvailemasta paikasta. Kiinnitä huomiota ennen kaikkea väreihin ja sommitteluun työssäsi! Kaiken kuvassa pitäisi ilmaista tekstin tunnelmaa. Etsi tekstistä avainsanoja, jotka kuvaavat tunnelmaa ja paikan "henkeä". Kuvaa nämä asiat mahdollisimman hyvin kuvassasi.
Tekstit
1.
”En tiedä onko Armilla tällainen siksi että se on keskeneräinen, tuhottu, noiduttu, vai pelkän oikun vuoksi. Tosiasia on että siinä ei ole seiniä, ei kattoja, ei lattioita: mikään siinä ei saa sitä muistuttamaan kaupunkia paitsi vesijohtoputket jotka kohoavat pystysuorina siinä missä kerrosten pitäisi olla: todellinen metsä putkia jotka päättyvät hanoihin, suihkuihin, suuttimiin, tulva-aukkoihin. Taivasta vasten loistaa valkoisena jokunen pesuallas tai kylpyamme tai muu posliiniesine kuin myöhästynyt hedelmä joka on jäänyt puuhun kiinni. Luulisi että putkimiehet ovat tehneet työnsä ja lähteneet pois ennen muurarien tuloa tai että heidän häviämättömät asennustyönsä ovat kestäneet katastrofin, maanjäristyksen tai termiittien nakerruksen.”
(Italo Calvino: Näkymättömät kaupungit. 3.painos, 2007, s.51, Gummerus, Jyväskylä.)
2.
”Irene on kaupunki, jonka näkee kun kurkottautuu ylängön reunalta hetkellä, jolloin valot syttyvät ja kirkkaassa ilmassa erottuu kaukana alhaalla asutuksen piiri: missä on tiheimmin ikkunoita, missä kaupunki haarautuu huonosti valaistuiksi kujiksi, minne keskittyvät puutarhojen varjot, missä kohoavat tornit merkkivaloineen[…].”
(Italo Calvino: Näkymättömät kaupungit. 2007, s. 127)
3.
”Lujittaakseen suhteet jotka hallitsevat Ersilian elämää kaupungin asukkaat pingottavat lankoja talojen kulmien välille, valkoisia, tai mustia tai harmaita tai mustavalkoisia sen mukaan osoittavatko ne sukulaissuhdetta, liike-elämää, auktoriteettia, kaupallista edustusta. Kun lankoja on niin paljon ettei niiden välitse enää voi kulkea, asukkaat lähtevät pois: talot puretaan, jäljelle jäävät vain narut ja niiden tukikepit.”
(Italo Calvino: Näkymättömät kaupungit. 2007, s. 78)
4.
”Isä meni rantapartaalle ja katsoi alas. Kallio hyppeli täällä leikkisästi jyrkänteestä toiselle; mutkia ja kauniisti notkuvia viivoja riemukkaana vilinänä syvälle, syvälle alas. Vuoren jalkojen ympärillä mumisi tyrsky, vesi kohosi takaisin kuin jättiläismäinen, hamuava olento. Vesi oli varjossa ja se oli hyvin tummaa.”
(Tove Jansson: Muumipappa ja meri, 1965 (2007), s. 43, WSOY, Helsinki.)
5.
”Kerran huhtikuussa oli täysikuu ja koko merta peitti jää. Sophia heräsi ja muisti, että oli tultu saareen taas ja että hänellä oli oma sänky koska hänen äitinsä oli kuollut. Hellassa paloi vielä valkea ja liekit loimusivat katossa, jonne saappaat oli ripustettu kuivumaan. Hän astui lattialle, joka oli hyvin kylmä, ja katsoi ulos ikkunasta.
Jää oli musta, ja keskellä jäätä hän näki hellanpesän avatun luukun ja valkean joka paloi, siinä oli kaksi pesäluukkua aivan lähekkäin. Toisessa ikkunassa valkeat paloivat maan sisässä ja kolmannesta hän näki koko huoneen kahtena peilikuvana, matkalaukut, kirstut ja laatikot kannet auki ammottaen, ne olivat täynnään sammalta ja lunta ja kuivaa heinää, kaikki oli auki ja kaikessa oli pohjana sysimusta varjo. Kalliolla hän näki kaksi lasta ja niiden lävitse kasvoi pihlaja. Taivas niiden takana oli tummansininen.
Hän meni takaisin sänkyyn ja katseli valkeaa, joka hyppeli katossa, ja sillä aikaa saari tuli lähemmäksi mökkiä. Lähemmäksi ja lähemmäksi. He nukkuivat rantaniityn vieressä, heillä oli peitossa lumilaikkuja, ja heidän allaan jää tummeni ja alkoi liukua, lattiaan aukesi aivan hiljaa railo ja kaikki heidän matkalaukkunsa lipuivat kuun vanaan. Jokainen laukku oli auki ja täynnä sammalta ja pimeää ja katosi ainiaaksi.
Sophia ojensi kätensä ja vetäisi isoäitiä letistä, hyvin varovaisesti. Isoäiti heräsi heti. Kuule, Sophia kuiskasi. Minä näin ikkunassa kaksi valkeaa. Minkä takia niitä on kaksi eikä yksi? Isoäiti mietti ja vastasi: Siksi että meillä on kahdet lasit ikkunoissa. Hetken päästä Sophia kysyi: Oletko varma, että ovi on kiinni. Auki se on, hänen isoäitinsä vastasi. Se on aina auki, voit nukkua aivan rauhassa. Sophia kääriytyi peittoonsa. Hän antoi koko saaren ajautua jäälle ja siitä horisonttiin asti. Vähän ennen kuin hän nukahti, nousi isä panemaan lisää puita pesään.”
(Tove Jansson: Kesäkirja. 1972, s. 11-12, WSOY, Helsinki.)
6.
”Japanilaista huonetta voisi verrata tussimaalaukseen. Paperilla päällystetty shôji olisi silloin alue, jossa tussi on ohuimmillaan ja alkovissa taas tussi tumminta. Aina, kun näen hyvällä maulla rakennetussa japanilaishuoneessa alkovin, ihmettelen kykyämme ymmärtää varjojen salaisuuksia, aistikasta tapaamme käyttää varjoa ja valoa. Sillä alkovin kauneus ei ole minkään nerokkaan apuvälineen ansiota. Tyhjä tila vain on rajattu paljaalla puulla ja paljailla seinillä siten, että sinne ulottuva valo luo tyhjyydessä heikkoja varjoja. Kuitenkin, kun tuijotamme poikkihirren takana, kukkamaljakon ympärillä ja hyllylautojen alla tiivistyvään pimeyteen, jonka tiedämme aivan hyvin olevan vain varjoa, valtaa meidät aavistus, että tuossa tunnelman pienessä nurkassa isännöi täydellinen ja kertakaikkinen hiljaisuus; rauhallisuus, joka siellä vallitsee on pysyvää.
Se ”salaperäinen itä”, josta länsimaiset ihmiset puhuvat, viittaa luultavasti näiden pimeyden paikkojen outoon hiljaisuuteen. Myös me itse saatoimme lapsina kokea selittämättömiä vilunväreitä kurkistaessamme alkovin syövereihin, joihin auringonvalo ei ollut milloinkaan tunkeutunut.
Missä on tämän mysteerin avain? Haluan paljastaa salaisuuden: se on lopultakin varjojen taikaa. Mikäli varjot olisi karkotettu alkovin nurkista, olisi se samalla hetkellä paljastunut tyhjäksi tilaksi.”
(Junichiro Tanizaki: Varjojen ylistys. 1997, s. 41-42, Taide, Helsinki.)
”Lujittaakseen suhteet jotka hallitsevat Ersilian elämää kaupungin asukkaat pingottavat lankoja talojen kulmien välille, valkoisia, tai mustia tai harmaita tai mustavalkoisia sen mukaan osoittavatko ne sukulaissuhdetta, liike-elämää, auktoriteettia, kaupallista edustusta. Kun lankoja on niin paljon ettei niiden välitse enää voi kulkea, asukkaat lähtevät pois: talot puretaan, jäljelle jäävät vain narut ja niiden tukikepit.”
(Italo Calvino: Näkymättömät kaupungit. 2007, s. 78)
4.
”Isä meni rantapartaalle ja katsoi alas. Kallio hyppeli täällä leikkisästi jyrkänteestä toiselle; mutkia ja kauniisti notkuvia viivoja riemukkaana vilinänä syvälle, syvälle alas. Vuoren jalkojen ympärillä mumisi tyrsky, vesi kohosi takaisin kuin jättiläismäinen, hamuava olento. Vesi oli varjossa ja se oli hyvin tummaa.”
(Tove Jansson: Muumipappa ja meri, 1965 (2007), s. 43, WSOY, Helsinki.)
5.
”Kerran huhtikuussa oli täysikuu ja koko merta peitti jää. Sophia heräsi ja muisti, että oli tultu saareen taas ja että hänellä oli oma sänky koska hänen äitinsä oli kuollut. Hellassa paloi vielä valkea ja liekit loimusivat katossa, jonne saappaat oli ripustettu kuivumaan. Hän astui lattialle, joka oli hyvin kylmä, ja katsoi ulos ikkunasta.
Jää oli musta, ja keskellä jäätä hän näki hellanpesän avatun luukun ja valkean joka paloi, siinä oli kaksi pesäluukkua aivan lähekkäin. Toisessa ikkunassa valkeat paloivat maan sisässä ja kolmannesta hän näki koko huoneen kahtena peilikuvana, matkalaukut, kirstut ja laatikot kannet auki ammottaen, ne olivat täynnään sammalta ja lunta ja kuivaa heinää, kaikki oli auki ja kaikessa oli pohjana sysimusta varjo. Kalliolla hän näki kaksi lasta ja niiden lävitse kasvoi pihlaja. Taivas niiden takana oli tummansininen.
Hän meni takaisin sänkyyn ja katseli valkeaa, joka hyppeli katossa, ja sillä aikaa saari tuli lähemmäksi mökkiä. Lähemmäksi ja lähemmäksi. He nukkuivat rantaniityn vieressä, heillä oli peitossa lumilaikkuja, ja heidän allaan jää tummeni ja alkoi liukua, lattiaan aukesi aivan hiljaa railo ja kaikki heidän matkalaukkunsa lipuivat kuun vanaan. Jokainen laukku oli auki ja täynnä sammalta ja pimeää ja katosi ainiaaksi.
Sophia ojensi kätensä ja vetäisi isoäitiä letistä, hyvin varovaisesti. Isoäiti heräsi heti. Kuule, Sophia kuiskasi. Minä näin ikkunassa kaksi valkeaa. Minkä takia niitä on kaksi eikä yksi? Isoäiti mietti ja vastasi: Siksi että meillä on kahdet lasit ikkunoissa. Hetken päästä Sophia kysyi: Oletko varma, että ovi on kiinni. Auki se on, hänen isoäitinsä vastasi. Se on aina auki, voit nukkua aivan rauhassa. Sophia kääriytyi peittoonsa. Hän antoi koko saaren ajautua jäälle ja siitä horisonttiin asti. Vähän ennen kuin hän nukahti, nousi isä panemaan lisää puita pesään.”
(Tove Jansson: Kesäkirja. 1972, s. 11-12, WSOY, Helsinki.)
6.
”Japanilaista huonetta voisi verrata tussimaalaukseen. Paperilla päällystetty shôji olisi silloin alue, jossa tussi on ohuimmillaan ja alkovissa taas tussi tumminta. Aina, kun näen hyvällä maulla rakennetussa japanilaishuoneessa alkovin, ihmettelen kykyämme ymmärtää varjojen salaisuuksia, aistikasta tapaamme käyttää varjoa ja valoa. Sillä alkovin kauneus ei ole minkään nerokkaan apuvälineen ansiota. Tyhjä tila vain on rajattu paljaalla puulla ja paljailla seinillä siten, että sinne ulottuva valo luo tyhjyydessä heikkoja varjoja. Kuitenkin, kun tuijotamme poikkihirren takana, kukkamaljakon ympärillä ja hyllylautojen alla tiivistyvään pimeyteen, jonka tiedämme aivan hyvin olevan vain varjoa, valtaa meidät aavistus, että tuossa tunnelman pienessä nurkassa isännöi täydellinen ja kertakaikkinen hiljaisuus; rauhallisuus, joka siellä vallitsee on pysyvää.
Se ”salaperäinen itä”, josta länsimaiset ihmiset puhuvat, viittaa luultavasti näiden pimeyden paikkojen outoon hiljaisuuteen. Myös me itse saatoimme lapsina kokea selittämättömiä vilunväreitä kurkistaessamme alkovin syövereihin, joihin auringonvalo ei ollut milloinkaan tunkeutunut.
Missä on tämän mysteerin avain? Haluan paljastaa salaisuuden: se on lopultakin varjojen taikaa. Mikäli varjot olisi karkotettu alkovin nurkista, olisi se samalla hetkellä paljastunut tyhjäksi tilaksi.”
(Junichiro Tanizaki: Varjojen ylistys. 1997, s. 41-42, Taide, Helsinki.)
No comments:
Post a Comment